12.8.2019

Hiukanharjun luontopolku


Kiersimme Kainuussa sukulaisvierailun lomassa Hiukanharjun luontopolun, joka kulkee upeissa maisemissa Sotkamossa. Neljän kilometrin mittainen polku lähtee Hiukan uimarannan tuntumasta osoitteesta Tervatie 3. Opasteet neuvovat kiertämään polun myötäpäivään, mutta koska menimme ensin ihailemaan upeaa hiekkarantaa, lähdimme vähän kuin huomaamatta kulkemaan reittiä vastapäivään. Siihen suuntaan kiertäessä lenkin hienoimmat maisemat osuvat reitin alkupuoliskolle.




Hiukan hiekkarantaa harjuineen kutsutaan Kainuun Rivieraksi - eikä suotta. Pitkä ja matala ranta on hienoa vaaleaa hiekkaa ja Ison Sapsojärven vesi kirkasta. Aurinkoisena keskikesän päivänä järvi kimalteli vaaleansinisenä ja hiekka tuntui lämpimältä kun istuimme ihastelemassa maisemaa, jolle eteläisessä Itä-Suomessa vetää vertoja vain Huuhanranta Ruokolahdella.



Rannalta polku nousee harjun päälle, jossa se kulkee rantaa myötäillen. Harjun erikoisuus on pois kuluva hiekka, jonka vuoksi reunalla kasvavien puiden juuret kasvavat ikään kuin ilmassa. Paikka paikoin itse polkukin on jo aivan hiekkajyrkänteen reunalla. Iso Sapsojärvi pilkottaa puiden lomasta, ja harjun korkeimmalta kohdalta on vaikuttava näkymä järven aavalle. Pariin kohtaan on rakennettu portaat alas rantaan.



Reitin rantaosuuden puolivälissä polku poikkeaa kiertämään suolammen. Pienen suon yli kuljetaan pitkospuita pitkin ja muu ympäristö on raikasta mäntymetsää. Lammen jälkeen voi valita kiertääkö koko neljän kilometrin lenkin vai oikaiseeko ja kulkee vain kaksi ja puoli kilometriä. Kannattaa ehdottomasti kiertää koko lenkki eikä oikaista, sillä koko lenkin kiertämällä luvassa on lisää kaunista rantamaisemaa ja muun muassa vanha tervahauta.


Kuva: Kimmo Kauppi
Vastapäivään kiertäessä lenkin loppupuolisko on hiekkateitä mäntymetsämaisemissa. Reitti ohittaa hautausmaan, vesitornin ja hotellin. Lopuksi reitti ohjaa takaisin lähtöpisteeseen uimarannalle, jossa voi sään suosiessa pulahtaa reippailun päätteeksi uimaan! Kaikkiaan tämä luontolenkki on hieno kokonaisuus informatiivisine opastauluineen, joissa kerrotaan muun muassa rannan kivikautisesta asutuksesta. Lisäksi paikka on helposti saavutettavissa, sillä hiekkaranta polkuineen sijaitsee aivan Sotkamon keskustan tuntumassa.





5.8.2019

Vastoja ja vihtoja


Saunavasta tai -vihta kuuluu kesään! Se, kummalla nimellä tuota hyväntuoksuista löylypiiskaa kutsuu, riippuu pitkälti asuinpaikasta. Karkeasti jaoteltuna vihta-sanaa käytetään pääkaupunkiseudulla ja Länsi-Suomessa ja vasta-sanaa Keski- ja Itä-Suomessa. Itse olen Etelä-Karjalassa asuvana ja Pohjois-Karjalassa mökkeilevänä tottunut vastaan, mutta Hämeessä asuneena myös vihta kuulostaa luontevalta.

Kuva: Kimmo Kauppi
Koivuvastat ovat perinteisiä kesäsaunan tunnelmantuojia, ja paras aika niiden tekoon on pari viikkoa juhannuksen molemmin puolin. Yleensä vasta tehdään rauduskoivusta, sillä sen lehdet ovat kestävämmät kuin hieskoivussa, mutta mukaan kannattaa laittaa myös hieskoivun oksia niiden voimakkaamman tuoksun vuoksi. Saunoessa vasta upotetaan kylmään veteen ennen käyttöä ja aina silloin, kun sillä ei ropsita.

Koivuvastat juhannussaunassa.
Koivuisen vastan lisäksi kannattaa kokeilla myös katajavastaa. Se ei tunnu käytössä niin piikikkäältä kuin voisi luulla. Katajainen vasta sopii mielestäni erityisen hyvin loppukesään, kun koivuvastakausi on jo ohitse. Katajavastat haudutetaan kuumassa vedessä ennen käyttöä, jolloin piikit pehmenevät sopivasti, ja lisäksi haudutusvedestä saa hyväntuoksuisen löylyveden. Katajoilla ropsuttelu on eräänlaista kotikutoista akupunktiohoitoa!

Katajavastat.
Katajavastat mökkisaunassa.
Koivun ja katajan lisäksi vastan voi tehdä myös esimerkiksi pihlajasta, lehmuksesta, lepästä, tammesta, vaahterasta tai syreenistä! Näitä muita vastoja en ole vielä kokeillut, mutta ajattelin tästä lähtien tehdä joka kesä jonkin uudenlaisen vastan. Tämän kesän uusi kokemus oli kataja. Vastatarpeita kerätessä tulee muistaa, että niitä saa kerätä vain omasta metsästä tai maanomistajan luvalla.


1.8.2019

Lasolan hiidenkirnu


Lappeenrannan ympäristössä on kaksi hiidenkirnua, joista toinen on Ruusin Turasalossa Taipalsaarella ja toinen on Lasolan kylässä. Olimme jo aiemmin käyneet katsomassa Turasalon hiidenkirnua, ja nyt poikkesimme mustikanpoimintareissulla vilkaisemassa Lasolan vastaavaa. Hiidenkirnulle pääsee Kokkokalliontieltä käsin, ja maastokartasta näkee sen tarkemman sijainnin pienen kallion päällä.


Hiidenkirnut ovat jääkauden aikaansaannoksia, sillä ne ovat syntyneet jäätikön voimakkaasti virtaavien sulamisvesien ja niissä pyörineiden kivien muovatessa kalliota. Lasolan kirnu on kovin vaatimattoman kokoinen, sillä Suomen suurimpiin hiidenkirnuihin mahtuu vaikka ryhmä ihmisiä sisälle. Kirnut ovat rauhoitettuja luonnonsuojelukohdeita, mistä on tieto tämänkin kohteen lähellä olevassa kyltissä.


Muinaissuomalaiset uskoivat, että monet jääkauden jäljet, kuten hiidenkirnut ja -kiukaat, ovat hiisien tekosia. Entisaikaan nimittäin uskottiin, että ennen ihmisiä Suomea asuttivat hiidet, jotka kirnusivat maidosta voita näissä kalliokuopissa - siitä nimitys hiidenkirnu. Vaikka nykyään tämänkaltaisille luonnon erikoisille teoksille on tieteellinen selitys, on näissä paikoissa silti aina vähän mystinen tunnelma - henkäys meidän suomalaisten historiaa...



10.7.2019

Onko maa ihmistä varten?


Löysin varastoa siivotessa vanhoja lukion äidinkielen ainekirjoitusvihkojani. Niitä oli kiinnostavaa lukea yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen! Yksi kirjoituksistani tuntuu edelleen ajankohtaiselta, vaikka joistakin asioista ajattelen nykyään hieman laajemmin. Esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa olen kirjoittanut, että ihminen itse voisi vaikuttaa evoluutioon. Ehkä geenimuuntelun kautta kyllä, mutta asia ei silti ole niin yksioikoinen. Jos kerran evoluution tuloksena muotoutunut ihminen isoine aivoineen keksii geenimuuntelun sekä risteyttää eläin- ja kasvilajeja, niin eikö sekin ole evoluutiota... Tässä on siis tekstini vuodelta 1997:


Onko maa ihmistä varten?

 

Evoluutio on niin sanottu luonnonlaki, jota koko eliöyhteisö noudattaa yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Ihminen on luonut omat sääntönsä, ja taistelee nyt kumotakseen kaikki luonnonlait tai ainakin löytääkseen jokaisesta laista ihmisen mentävän aukon. Hän vaikuttaa maalla, merellä ja ilmassa, vaikka hänen lajityypillinen elinympäristönsä olisi ainoastaan maa. Ihminen matkustaa lentokoneella vain siivellisille eläimille tarkoitetulla alueella ja liikkuu laivoilla ja sukellusveneillä vain kiduksellisille eläimille ominaisessa ympäristössä. Hän on jopa käynyt koko biosfäärin ulkopuolella, avaruudessa asti. Ihmisen luonnonlaki on: "Jos et voi tehdä jotakin, keksi laite, jonka avulla se on mahdollista."

Pertti Koskimies toteaa Suomen Luonto -lehden elokuussa 1995 ilmestyneessä artikkelissaan Erämaan haukka, että ihminen on nopealla vauhdilla tuhoamassa luonnon viimeisetkin rippeet. Hänen mielestään ihmisten tulisi luopua tietoa ja järkeä korostavasta yhteiskunnastaan, ja alkaa elää yrittämättä muuttaa luontoa. Luonto kyllä pitää itsestään huolen, ihmisen ei tarvitsisi millään tavoin puuttua sen kiertokulkuun, ei negatiivisessa eikä edes positiivisessa mielessä. Luontoa ei missään tapauksessa saisi pitää vain ihmisen raaka-ainevarastona ja välineenä korkean elintason saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Voin kuvitella, kuinka ihanteellinen tilanne olisi luonnon ollessa kaikille ihmisille itseisarvo, josta ei yritettäisi hyötyä millään tavalla. Tällainen tilanne on kuitenkin erittäin epärealistinen. Ihminen on kahdelle jalalle nousemisestaan asti käyttänyt luontoa ja muita eläimiä hyväkseen, joten miksi hän nyt muuttuisi. 

Koskimiehen mielestä nykyinen luonnonsuojelu kaikkine tutkimuksineen (esimerkiksi lintujen rengastaminen) on väärin luontoa kohtaan, koska siinäkin on takana vain ihmisen halu käyttää valtaa maapallolla. Suojellakseen luontoa todella ihmisen täytyisi alistua osaksi sitä pitämättä itseään muita eliöitä arvokkaampana. Optimaalisin tilanne olisi luonnonsuojelun ollessa tarpeetonta kaiken ihmisen aiheuttaman tuhon puuttuessa. Mielestäni ongelmana Koskimiehen tavoittelemassa ihmisen ja luonnon suhteessa onkin juuri sen ihanteellisuus. Ei ole realistista olettaa ihmisen koskaan luopuvan itsekkäästä oman edun tavoittelustaan. Luonto on sitä paitsi jo nyt niin hyväksikäytetty, että aiheuttamiamme tuhoja on mahdotonta korjata. Ihmisten ei tulisi kuitenkaan olla välinpitämättömiä maapallon kohtalosta, vaan yrittää pelastaa se, mikä on pelastettavissa.

Nykyisen luonnonsuojelun arvostelu ei mielestäni ole pahitteeksi, sillä siinäkin on takana ehkä ihmisen halu säilyttää muutamia eläinlajeja vain niiden kauneuden vuoksi. Maailmassa on monia pieniä hyönteisiä, jotka ovat elämän kannalta tärkeämpiä kuin esimerkiksi saimaannorppa, mutta niitä ei suojella, koska ne eivät tuota ihmiselle mitään iloa. Nykyinen luonnonsuojelu on siis epäoikeudenmukaista. En tuomitse tällaista suojelua kuten Koskimies, mutta uskon jonkinlaisen arvostelun esittämisen olevan aiheellista. Olen havainnut yleensäkin kaikessa ihmisen toiminnassa olevan jonkinlaista kritisoinnin aihetta.

Uskonto, teknologia ja tiede ovat Koskimiehen mukaan ihmisen apuvälineitä lajisorron toteuttamisessa. Jopa biologia ja ekologia alistavat muun muassa ekosysteemit ja solut ihmisen tarpeisiin. Olen Koskimiehen kanssa samaa mieltä monien tutkimuksien tarpeettomuudesta. Onko ihmisen aivan pakko tietää kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat planeetastamme ja sen pienimmistäkin atomeista, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä ja elämisen arvoista? Mielestäni ihminen olisi onnellisempi kaikessa tietämättömyydessään, mutta tämän tietoyhteiskunnassa elämisen vuoksi on suoraan sanottuna pakko pysyä mukana kehityksessä.

Arvostan Koskimiestä, Pentti Linkolaa ja muita heidän kaltaisiaan ekoisteja, sillä minusta ei olisi uhrautujaksi. Tiedän olevani liian mukavuudenhaluinen luopuakseni monista nykyajan mukavuuksista. Mutta vaikka en ensimmäisenä olisikaan uhrautumassa luonnon vuoksi, pidän ihmisistä, jotka yrittävät herättää ihmiskunnan sen loputtomalta vaikuttavasta unesta, jossa se on maailman valtias, ja maapallo vain sen loputtomien mielihalujen tyydyttämiseen tarvittavien raaka-aineiden ehtymätön varasto.

Ihmisten pitäisi siis Koskimiehen mukaan laskeutua valtaistuimeltaan ja tehdä luonnonsuojelu tarpeettomaksi. Kaikenlainen asioiden välineellistäminen ja hyödyn tavoittelu tulisi lopettaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että koskaan ei tulla näkemään luontoa ylimpänä itseisarvona ja ihmistä eläimenä muiden eläinten joukossa.




7.7.2019

Hirsipöydän teko


Mökillämme ollut hirsinen pihapöytä oli jo parikymmentä vuotta vanha, joten tänä kesänä teimme uuden pöydän penkkeineen. Aivan kuten viime kesänä pihakaivon kannen teossa, oma osallistumiseni jäi lähinnä vanhan pöydän osien kantamiseen liiteriin ja rakentamisen eri vaiheiden valokuvaamiseen, kun miehet tekivät varsinaisen työn.

Tässä postauksessa kerron pöydän tekovaiheet siitä alkaen, kun tarvittavat hirret ovat jo valmiina. Isäni oli jo aiemmin kaatanut kuuset ja kuorinut sekä pätkinyt ne. Lisäksi pöydäksi ja penkeiksi tulevat hirret piti halkaista moottorisahalla kahtia ja höylätä halkaistut pinnat tasaisiksi.

Hirren halkaisu penkeiksi.
Halkaistujen hirsien pinnan höyläys.
Ensimmäisenä maahan aseteltiin alimmat hirsipalat, joiden paikat olivat samat kuin vanhassa pöydässä, sillä uusi pöytä tehtiin vanhan mittojen mukaan. Hirsipalojen puolikkaiden päälle aseteltiin ensimmäiset tukihirret. Kaikkiin hirsien liitoskohtiin piti tehdä moottorisahalla lovet, jotta pöydästä saatiin tukeva.

Alimmat hirsipalat.
Alimmat tukipuut.
Loven tekoa hirsien liitoskohtaan.
Seuraavaksi rakennelmaan soviteltiin alimmat pöytäosan hirret. Myös näihin piti tehdä lovet, kunhan puihin oli ensin merkattu kynällä liitoskohdat. Sen jälkeen asetteluvuorossa olivat pöytäosaa kannattelevat pöydänlevyiset lyhyimmät hirret. Tässä vaiheessa puita piti mittailla ja pyöritellä moneen otteeseen, jotta ne varmasti asettuivat oikein ja vankasti paikoilleen.

Alimmat pöytäosan hirret.
Pöytäosia kannattelevat lyhyet hirret.
Tämän jälkeen rakennelmaan alettiin sovitella halkaistuja pöytä- ja penkkihirsiä. Kolmen pöytähirren asettelu oli tarkkaa puuhaa, jotta pöydästä saatiin tasainen. Penkeistä piti saada erityisen tukevat, jotta ne eivät keikkaa. Kun osat olivat lovettuina lopullisilla paikoillaan, niiden paikoillaan pysyminen varmistettiin vielä naulaamalla ne kiinni alla oleviin hirsiin pitkillä nauloilla.

Pöytäosien sovittelua paikoilleen.
Höyläämisen jäljiltä pöydän pinta oli jo melko tasainen, mutta pinta viimeisteltiin hiomalla sitä vielä hiekkapaperilla. Viimeiseksi keskimmäisen pöytähirren päätyyn ruuvattiin koukku aurinkovarjolle. Uusi, hieno pihapöytä oli nyt valmis! Lopuksi hirsipöydän voi vielä käsitellä puunsuoja-aineella, joka suojaa sitä auringonvalolta ja kosteudelta.

Hirsipöytä valmiina.
Hirsipöytä valmiina.


1.7.2019

Tulipaikka vanhasta muuripadasta


Mökillämme on vanha valurautainen muuripata, jota on aikoinaan käytetty pyykkien keittämiseen. Pata on arviolta ainakin 60 vuotta vanha, mutta edelleen ehjä. Pyykinpesuun sitä ei ole käytetty enää pitkiin aikoihin, joten oli jo korkea aika keksiä sille muuta käyttöä. Vanhoissa rautapadoissa näkee muun muassa kukkaistutuksia, mutta vielä hyödyllisempi se on tulipaikkana, jota voi käyttää myös grillaukseen.


Aloitimme tulipaikan teon kaivamalla maasta heinikon pois pyöreältä alueelta. Nurmikon paikalle lapioimme tasaisen kerroksen hiekkaa. Hiekan päälle etsimme ensin muutaman ison, laakean ja tasaisen kiven, joiden päälle muuripata asetettiin niin ettei se keiku. Sen jälkeen koristelimme padan ympäristön pienemmillä kivillä. Nyt tulipaikka oli valmis ja poltimme siinä heti ensimmäisen koenuotion.


Jotta tulipaikkaa voi käyttää grillaukseen ilman että makkaroita täytyy kannatella tikuissa, ostin pataan lisävarusteeksi korkeudeltaan säädettävän grilliritilän, jonka rautakeppi tökättiin maahan lähelle pataa. Sen jälkeen ei tarvinnut kuin ruuvata ritilä sopivalle korkeudelle ja eikun grillaamaan! Ensimmäisenä testasimme makkaroiden paistoa, ja sen jälkeen olemme paistaneet myös vartaita ja pihvejä. Telineen mukana tuli lisäksi koukku kahvipannua varten, jos innostuu tekemään ulkona pannukahvia.





15.6.2019

Löylytuoksu koivunlehdistä


Yksi kesän parhaista tuoksuista on koivuvastan tuoksu kesäsaunassa. Tuota kesänvihreää tuoksua kaipaa myös talvisin, ja yksi mahdollisuus nauttia siitä vaikka joulusaunassa on kuivattaa tai pakastaa kokonaisia vastoja talven varalle. Jos se tuntuu liian työläältä, helpompi ja kätevämpi keino säilöä kesän tuoksu talteen on tehdä koivunlehdistä löylytuoksupusseja, joilla saa saunaan tuoreen koivun tuoksun milloin vain!

Koivunlehtiä kuivumassa.
Hieskoivussa on rauduskoivua voimakkaampi tuoksu, joten tuoksun säilömistä varten kannattaa kerätä hieskoivun lehtiä. Lehdet levitetään kuivumaan ilmavasti esimerkiksi tarjottimelle, jossa ne kuivuvat nopeasti vaikka auringonpaisteessa, saunassa tai uuninpankolla. Ulkona kuivattamisessa kannattaa valita tuulensuojainen paikka - minun ensimmäinen lehtisatsini nimittäin lennähti taivaan tuuliin... Toisen erän kuivatinkin sitten tuvassa suojassa tuulelta.

Kun lehdet ovat rapisevan kuivia, ne jaetaan ilmaviin pusseihin, esimerkiksi kahvi- tai teesuodatinpusseihin. Itse käytin teesuodatinpusseja, sillä ne ovat mielestäni juuri passelin kokoisia. Pussit suljetaan niiteillä ja näin kesän tuoksu on saatu säilöttyä talteen! Jos tuoksuja tekee lahjaksi, pussit kannattaa vielä kääriä kauniimpaan paperiin ja koristella vaikka kartongista leikatuin vihrein lehdin sekä kirjoittaa päälle käyttöohje.

Kuivatut koivunlehdet teesuodatinpusseissa.
Kun talvella tulee ikävä kesää, niin ei muuta kuin tuoksupussi käyttöön: Ensin rutistellaan sitä sen verran, että lehdet murskautuvat, jotta niistä irtoaa enemmän tuoksua. Sitten pussi laitetaan löylykiuluun ja kaadetaan päälle kiehuvaa vettä. Pussi saa hautua vedessä saunan lämpenemisen ajan, paristakymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Saunan lämmettyä ihana koivuntuoksuinen löylyvesi on valmista!

Löylytuoksupussi käytössä.


Mainos: Saunahiidestä löydät laajan valikoiman aitoja saunatuotteita!



12.6.2019

Pikkalan lähde kunnostettuna


Kirjoitin pari vuotta sitten Pikkalan lähteestä, joka on Lappeenrannan historiallinen terveyslähde, mutta joka oli jäänyt unohdettuna keskelle ryteikköä. Samoihin aikoihin Lauritsalan alueraati teki kuntalaisaloitteen lähteen ja sinne johtavan polun kunnostamisesta. Nyt kaupunki on kunnostanut lähteen ympäristön ja raivannut leveän polun sen luo.


Polku lähtee ABC Viipurinportin luota, Hyötiöntien varrelta. Tieltä on lähteelle matkaa vain sata metriä, eivätkä kengät enää kastu matkalla. Olen käynyt lähteellä pari kertaa ennen sen kunnostusta, ja reitti sinne oli melkoista rämpimistä. Nyt lähteelle meno tuntuu melkein liiankin helpolta.



Lähteen ympäriltä on raivattu pusikkoja ja sen ympärille on aseteltu laattakiviä. Itse lähde on ennallaan, sama rikin ja raudan hajuinen mystinen paikkansa. Lähteen pohjasta pulppuaa lakkaamatta jääkylmää, mineraalipitoista vettä, jonka on entisaikaan uskottu parantavan monia sairauksia. Vaikka lähteessä tuntuu voimakas haju, itse vesi tuoksuu raikkaalle kun kauhaisin sitä kämmeniini. Tämä olisi oivallista vettä vaikka jalkakylpyyn!





Lue myös: Lähteellä


6.6.2019

Auringonlaskun värejä Saimaalla, osa 2


Vanhan kansan uskomuksen mukaan kaunis iltarusko ennustaa seuraavaksi päiväksi hyvää säätä. Olen huomannut tämän pitävän hyvin paikkansa. Kauneuden lisäksi auringonlaskun seuraamisessa  avaralla paikalla on jotakin ikiaikaista. Näillä rannoilla jo esi-isämme tiirailivat taivaanrantaan etsien ennusmerkkejä säästä ja huomaten mahdolliset viholliset jo kaukaa. Ehkä juuri tämän vuoksi ihmiset edelleenkin hakeutuvat mielellään vesistöjen ääreen ja kokevat ne miellyttävinä ja turvallisina paikkoina.

Oranssi elokuun ilta.
Julkaisin muutama vuosi sitten kuvia suosikkiauringonlaskuistani Saimaalla postauksessa Auringonlaskun värejä Saimaalla. Sen jälkeen kuvia on taas kertynyt monesta upeasta iltaruskosta eri vuodenaikoina rannoilla, vesillä ja jäällä. Kokosin tähän juttuun auringonlaskuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni.

Viileän illan pastellisävyjä.

Peilityyni pinta.

Kuva: Kimmo Kauppi

Huhtikuista väriloistoa.

Huhtikuista väriloistoa.

Syyskuisen illan sävyjä.

Elokuinen auringonsilta.

Kevättalven kauneutta.

Maaliskuisella jäällä.

Kevättalven kauneutta.