Lassilan linnavuori ja luola

Ruokolahdella lähellä Venäjän rajaa sijaitseva Lassilan linnavuori on mahtava retkipaikka historiallisten luontokohteiden ystäville, sillä samassa kohteessa on sekä muinainen linnavuori että kiinnostava luola. Paikalla pääsee myös harrastamaan hiukan kalliokiipeilyä eikä näköaloissakaan ole valittamista, joten tämä kohde oli suorastaan pakko nähdä! Lisäksi luolaan liittyy Isonvihan aikaan liittyvä tositarina.

Opasviitta luolalle.

Lähin osoite linnavuorelle on Myllylahdenpolku 31. Tien varrella tulee vastaan parkkipaikka, johon voi jättää auton. Paikalla on opastaulu, jossa kerrotaan luolan toimineen turvapaikkana lähikylän asukkaille Isonvihan aikana venäläisten hyökätessä. Kyläläiset olivat ahtautuneet kallio-onkaloon, ja kaksi heistä vartioi luolan suuaukoilla. Koska luola sijaitsee sen verran korkealla, että vihollinen ei sinne vartijoiden ohi päässyt, venäläiset keksivät kaataa luolan katossa olevista raoista kiehuvaa vettä savustaakseen suomalaiset ulos. Keino ei tepsinyt, sillä kylmä kallio ehti jäähdyttää veden eikä se ollut enää polttavaa sataessaan luolassa olevien niskaan. Luola siis pelasti kyläläisten hengen! 

Näkymä luolan sisältä.

Luolaan menoa helpottaa paikalle rakennetut tikkaat. Aluksi näin luolassa vain pimeyttä, mutta silmien totuttua hämärään pystyin erottamaan keskellä olevia suuria lohkareita ja onkalon toisessa päässä näkyvän valon. Luola on siis läpikuljettava, joskin keskikohdasta ahdas, eikä sen toisella suuaukolla ole tikkaita. Tuntuu uskomattomalta, että tuohon tilaan on ahtautunut 40 ihmistä Isonvihan aikana. Luolaa on varmasti käytetty piilopaikkana myös muissa vainoissa ja sodissa, joita itänaapurimme on valitettavasti kautta aikain järjestänyt...

Kuva: Kimmo Kauppi

Luolasta selvittyämme edessä oli toinen kiipeily, sillä aioimme mennä myös linnavuoren laella käymään. Laelle kiivetään pienen matkaa pystysuoraa juurakkoista kalliota pitkin, mutta apuna on onneksi köysi. Kallio ja puiden juuret muodostavat luonnon omat portaat, jotka helpottavat kapuamista. Korkeanpaikankammoisten ei kannata katsoa taakseen kesken matkan... Onneksi en vilkaissut alas ennen kuin ylös päästyäni.

Kiipeilyköysi kallioseinämällä.

Näkymä kalliolta alas.

Kiipeäminen linnavuorelle kannattaa, sillä ylhäältä on hienot näkymät viereiselle Latvajärvelle ja sitä ympäröivään maisemaan. Luolalla ja kallioseinämällä kiipeillessä tuli kuuma, joten vuoren laella oli hyvä hengähtää ja hörppiä vettä. Alimmaisessa kuvassa näkyy todennäköisesti luola ylhäältä päin kuvattuna. En uskaltanut mennä reunalle kurkkaamaan, onko luola juuri tämän kallion alapuolella, mutta lähellä sitä se ainakin on.

Linnavuoren maisemia.

Latvajärvi.

Linnavuoren maisemia.

Haikolan luontopolku

Haikolan luontopolku on  noin kilometrin mittainen ja helppokulkuinen reitti pitkospuiden päässä olevalle laavulle. Reitti alkaa hiekkatien vieressä olevalta pieneltä parkkipaikalta osoitteessa Haikolantie 320, josta se kulkee pellon reunaa ja Karvajalanjokea seuraillen Ukkolantielle. Ukkolantiellä ylitetään puusilta ja loppumatka kuljetaan leveää pitkospuureittiä laavulle asti. Tämä Ukkolantieltä alkava puinen osuus on esteetön, eli siinä mahtuu liikkumaan myös pyörätuolilla.

Kävimme Haikolan polulla lämpimänä syyspäivänä eikä siellä näkynyt muita. Polku on lyhyt, joten laavulle kävellessä ei ehdi tulla nälkä, emmekä sen vuoksi ottaneet tälle retkelle eväitäkään mukaan. Laavulta löytyy silti hyvä varustus keittiövälineitä; on perinteinen nokipannu sekä paistinpannuja ja kattiloita, joten tänne kannattaa tulla vaikka vain ruokaretkelle. Itse keskityin valokuvaamaan syyskuisia maisemia, jotka näyttävät kuvissa yllättävän kesäisiltä. 

Joella, jota luontopolku seurailee, on jännä nimi - Karvajalanjoki. Nimen kerrotaan perustuvan muinaissuomalaiseen Karvajalka-nimeen ja aikaan ennen etunimiä. Muinaissuomalaisilla oli nimittäin ennen kristinuskon tuloa yleensä vain yksi nimi, esimerkiksi Kaukomieli ja Paksujalka ovat tällaisia. Kristinuskon myötä näistä muokkautui sukunimiä. Itselleni tuli mieleen, että Karvajalka saattaisi viitata myös karhuun, sillä olen joissakin vanhoissa teksteissä nähnyt karhua kutsuttavan karvajalaksi.

Kirjaesittelyssä Saimaa - koko tarina

Sisältää mainoslinkin. Se on merkitty tähdellä*.

No nyt on painavaa asiaa Saimaasta! Kirja Saimaa - koko tarina* painaa lähes kaksi ja puoli kiloa ja siinä on 824 sivua, jotka pitävät sisällään Suomen suurimman järven tarinan sen synnystä nykypäivään. Teoksen kirjoittanut ristiinalainen Ari Manninen on kertonut, että tiiliskivimäisyydestä huolimatta kirjasta on myös karsittu paljon asiaa pois. Saimaa on niin suuri, monimuotoinen ja tarinarikas, että siitä riittäisi asiaa vaikka kuinka paljon. Tästä teoksesta löytyvät kuitenkin kaikki tärkeimmät asiat.

Saimaa - koko tarina.

Saimaan tarina alkaa noin kahden miljardin vuoden takaa, jolloin Itä-Suomen kallioperä alkoi saada muotoaan muinaismeren pohjalle kerrostuneista maa-aineksista. Muinaismerestä nousi poimuvuoria, joita muokkasivat vuosimiljoonien aikana mannerlaattojen törmäykset, maanjäristykset ja jääkaudet. Nykyisin muinaisista poimuvuorista on vielä jäljellä parhaiten kulutusta kestäneet rantakalliot. On jännittävää ajatella, että Saimaan rantakalliolla istuskellessa alla saattaa olla vuosimiljoonia vanhaa kalliota! 

Nykyiseen muotoonsa Saimaa asettui noin 5700 vuotta sitten Vuoksen puhkeamisen aikoihin. Imatran kohdalla hiekkakankaaseen puhjennut uoma paisui valtavaksi koskeksi, joka laski Muinais-Laatokkaan ja sieltä Viipurinlahteen. Vedenpinta laski lopulta nykyiselle tasolleen, ja nykyisin Saimaata muovaavat lähinnä ihmisten toimet kuten ruoppaukset, sillat, kanavat ja pengertiet. Itse lisäisin tähän listaan valitettavasti myös jätevesipäästöt, joista saa uutisista liian usein lukea.

Omasta mielestäni kiinnostavinta kirjassa ovat Saimaan muinaismuistot, kuten kalliomaalaukset, muinaiset asuinpaikat ja linnavuoret sekä tarinat paikoista, joihin liittyy erikoisia tarinoita. Pelkästään monet paikannimet saavat mielikuvituksen lentämään, vai mitä sanotte esimerkiksi näistä nimistä: Aarresaari, Liittokivi, Surmajoki, Kehruukivi, Pirunroikka, Alttarkivi, Osmonaskeleet... Suorastaan ahmin nämä luvut kirjasta.

Kirjassa käydään läpi Saimaan kunnat, saaret, kanavat, maantiet, kartanot ja uhanalaiset eläimet. Saimaan tarinaa ei tietenkään voisi kirjoittaa ilman saimaannorppaa, joten tämä viiksekäs järven asukki on myös saanut oman alalukunsa teokseen. Aikoinaan norppia oli joka puolella Saimaata kannan ollessa useita tuhansia! Lajin kanta hupeni 1950-luvulla vain 50-100 yksilöön, joten norpan rauhoitus tuli aivan viime hetkillä vuonna 1955. Vielä nykyäänkään norppia ei ole kuin vain noin 400 yksilöä. 

Kirjassa on runsaasti kuvia eri puolilta Saimaata, ja oli mukava bongailla sivuilta tuttuja paikkoja, joita itsekin on kuvannut. Lisäksi kirjasta sai paljon uusia retki-ideoita paikoista, joissa olisi kiva päästä käymään. Saimaan alueella on seitsemän kaupunkia ja kolmetoista kuntaa, joten menipä minne päin Itä-Suomea tahansa, Suomen suurin järvi tulee vastaan vähän joka puolella. Tämä vuosi aloitti  kotimaanmatkailun trendin, joka toivottavasti hyödyttää myös Saimaan alueen kaupunkeja. Itse asun kivenheiton päässä Saimaasta ja kuljen sen rannoilla ja vesillä kaikkina vuodenaikoina, mutta en kyllästy sen maisemiin koskaan. Saimaalla riittää loputtomasti nähtävää!