Vierumäen luontopolku

Suomen urheiluopistolla Vierumäellä on monipuoliset ulkoilu- ja liikuntamahdollisuudet. Olen käynyt Vierumäellä kolme kertaa ja jokaisella kerralla on tullut muun liikunnan lisäksi käveltyä Valkjärven ja Ahvenlammen kiertävä noin neljän kilometrin luontopolku, josta kerron tässä postauksessa.

Polulle pääsee monesta kohtaa, mutta hyvä lähtöpiste on vaikkapa Valkjärven ranta. Siitä polku lähtee seurailemaan rantaa ja jatkuu harjumaisemiin Suurijärven ja Ahvenlammen välille. Suurijärven rannassa avautuu hieno maisema.

Suurijärvi, Vierumäki.

Polku nousee muutamassa kohdin harjun päälle ja parhaimmillaan molemmin puolin näkyy vettä. Harjuosuuden jälkeen luontopolku jatkuu Ahvenlammen rantaa myötäillen. Matkalla on myös pieni suoalue.

Vierumäen luontopolku keväällä.

Vierumäen luontopolku talvella.

Keväällä bongasimme polun varrelta korvasieniä. Huomasin myös monessa koivussa kasvavan pakurikääpää. Vierumäen Scandic-hotellin aamupalalla on tarjolla pakuriteetä, joten mietin onkohan se ihan alueen omista puista peräisin.

Korvasieni.

Polun varrella on kysymystauluja, joissa on hauskoja luontoaiheisia kysymyksiä. Kysymysten oikeat vastaukset ovat nähtävissä urheiluhallilla, mutta nopeampaa on googlata, jos jostakin vastauksesta ei ole varma.

Ahvenlammen kierroksen jälkeen polku palaa Valkjärvelle, joka on pieneksi järveksi hyvin syvä ja jyrkkärantainen. Valkjärven ja Suurijärven yhdistää puro, jonka ylitse on tehty kaunis kaarisilta. Valkjärvessä olisi hyvä uida ja rannassa on hyppytornikin, mutta uinti sai keväällä ja talvella jäädä.

Viimeisimmälle Vierumäen reissullemme nyt tammikuussa olimme ystäväni kanssa suunnitelleet lumikenkäilyä. Lumikengille ei kuitenkaan ollut tarvetta, sillä lunta oli vain nimeksi. Onneksi kenkäily ei sentään vaihtunut kumisaappailuun vaan saimme kävellä lumimaisemissa.

Vierumäen luontopolulla.

Sydäntalven tunnelmia

Tammikuun lopussa luonnossa eletään sydäntalven aikaa. Luonto on levossa, vaikka pinnan alla tapahtuu; vesi virtaa jokien jääkannen alla ja lumessa näkyy metsäneläinten jälkiä. Tämä tammikuu on ollut harvinaisen kylmä, mutta eilen sää lauhtui ja ennusteiden mukaan pysyy lauhana ainakin kuunvaihteeseen.

Kovimmilla pakkasilla en tarennut valokuvaamaan, mutta heti sään lauhduttua oli kaivettava kamera esiin ja käytävä ikuistamassa lumista luontoa. Hitaasti virtaavat pienet joet ovat jään ja lumen peittämiä, mutta koskien kohdalla joet ovat pysyneet sulana paukkupakkasillakin. Alla olevassa kuvassa virtaa Sarvijoki Melkkolan kylässä. Lumikuorrutteiset puut ja sula joki ovat kuin sadusta.

Tammikuinen Sarvijoki.

On hyvä, että Etelä-Suomeenkin saatiin vihdoin lumipeite. Lumi on monen kasvin ja eläimen suoja ja saimaannorpan kuuteille suorastaan välttämätön. Puissa oleva lumi eristää ääntä, joten luminen metsä on hiljainen ja tunnelma pehmeä ja harras.

Huurre ja lumikiteet muodostavat kauniita kuvioita rantakiviin. Sanotaan, että kahta samanlaista lumihiutaletta ei voi syntyä. Se on helppo uskoa kun tutkii lähemmin vaikka tässä kuvassa olevia lumisulkia ja -tähtiä.

Tammikuisen illan sininen hetki on varmasti pysähtyneintä aikaa, jota luonnosta voi löytää. Järvi on peittynyt paksuun jäähän ja rantakaislikko nuokkuu lumen alla. Kuun valossa ihminenkin näkee kulkea talviyössä ja kuunnella hiljaisuutta.

Tammikuun kuutamo.

Järven tarina -elokuva

Suomen metsistä ja niiden eläimistä kertova Metsän tarina -elokuva oli menestys. Todennäköisesti myös sen sisarteos Järven tarina nousee samanlaiseen suosioon. Molemmat ovat Matila Röhr Productionsin tuotantoa ja ylistys suomalaiselle luonnolle.

Kävin katsomassa Järven tarinan, kun ulkona paukkui yli 20 asteen pakkanen. Elokuvan mukana oli ihana sukeltaa suliin vesiin kun ulkona kaikki Saimaan suuria selkiä myöten on jäässä. Elokuva tempaisi mukaansa heti ensi hetkistä alkaen ja piti otteessaan loppuun asti. Elokuvan kesto on 1 tunti 16 minuuttia.

Järven tarinan pääosassa ovat järvet ja niiden eläimet hyönteisineen. Ihminen ei kuulu kuvaan. Veden kiertokulku ja vuodenaikojen vaihtelu kuljettavat elokuvaa Antti Tuurin kirjoittaman tarinan ja Panu Aaltion säveltämän musiikin siivittäminä. Samuli Edelmann on nappivalinta kertojaääneksi!

Elokuvaa on kuvattu eri puolilla Suomea Raaseporista Inariin, ja Saimaa on siinä erityisen hyvin edustettuna. Ja Saimaaseen kuuluu tietysti erottamattomana osana saimaannorppa! Omat suosikkikohtani elokuvassa olivat norpan ja perhosen hauska kohtaaminen sekä majavien touhut. Kauneinta oli mielestäni virtaavan veden ylle talvella syntyvät jääsalit, joissa lumikannesta roikkuvat jäät ovat kuin kristallikruunuja.

Järven tarinassa suomalaiset tarut ja muinaisuskonnot heräävät henkiin. Pelkkien faktatietojen sijaan oli kiehtovaa kuunnella myös järvien mytologiaa, joka on muinaisille esi-isillemme ollut totta. Tarina alkaa Kiikunlähteellä ja päättyy tuohon samaan taianomaiseen paikkaan. Veden haltija on Vellamo ja hänen tyttärensä Ahitar syntyy lähteessä, kulkee jokien mukana, elää järvissä ja palaa sateena takaisin.

Järven tarina on kaunis, koskettava, myyttinen ja runollinen elokuva, jonka jokaisen suomalaisen soisi katsovan. Jos elokuvaa lähdetään viemään ulkomaille, Suomen luonto saa sielläkin varmasti ansaitsemaansa huomiota. Jos se lisäksi houkuttelee matkailijoita Suomeen, niin näinä aikoina se on hyvä asia. Mutta siinä on mielestäni myös varjopuolensa... Haluammeko tuotteistaa ainutlaatuisen järviluontomme? Meidän onneksemme syrjäinen sijaintimme ja vaihtelevat vuodenaikamme suojaavat rantojamme turistimassoilta, joten Välimeren rannoilta löytyvää massaturismin kaltaista matkailua ei järvillemme sentään pääse syntymään.

Järven tarina.

Lue myös: Kiikunlähde

Hiihtoretki Pien-Saimaalla

Saimaa jäätyi tänä talvena myöhään, mutta tammikuun pakkasten tultua nopeasti. Ennen joulua jäätilanne näytti vielä huonolta, mutta nyt jään paksuus on jo parikymmentä senttiä ainakin Pien-Saimaalla.

Jäiden tultua oli päästävä heti ensimmäisenä aurinkoisena sunnuntaina hiihtoretkelle. Jää on nyt tasainen, sillä Saimaa pääsi jäätymään tyynellä säällä. Lunta oli jo riittävästi jäällä hiihtoon, ja nyt lunta on tullut reippaasti lisää. Kohta latukoneet pääsevät tekemään ladut.

Sunisenselkä.

Mittari näytti pariakymmentä astetta pakkasta, tuuli oli vähäistä ja aurinko paistoi kun lähdimme Sunisenselälle. Jäällä näkyi paljon jälkiä, joista päätellen siellä oli liikuttu kävelyn lisäksi luistellen, hiihtäen, pyöräillen, potkukelkkaillen ja moottorikelkkaillen. Muutama pilkkijäkin istui avannon ääressä. Jaksan aina intoilla siitä kuinka monipuoliset ulkoilumahdollisuudet Saimaa tarjoaa, ja erityisesti aurinkoisina pakkaspäivinä sen voi jokainen todeta.

Peltoset jäällä.

Nyt kun aurinko ei vielä lämmitä kuten keväthankien aikaan, varustaudun jäähiihtoretkille kuin olisin lähdössä pohjoisnavalle. Koska hiihtovauhti on verkkaista, tavallisessa hiihtoasussa tulee kylmä. Niinpä nytkin varustauduin paksulla takilla ja toppahousuilla, joilla tarkeni hyvin.

"Naparetkeläinen."

Kaksi saarta ohitettuamme saavuimme Piiluvanselälle ja pidimme Ruohosaaressa evästauon. Samalle paikalle on kesällä tultu veneellä grillaamaan. Kuinka erilainen maisema nyt olikaan! Sinisten laineiden tilalla valkoista jääaavaa.

Evästauko.

Kaikkiaan sunnuntaihiihdolle kertyi matkaa kymmenisen kilometriä ja aikaa kului evästaukoineen vajaa kolme tuntia. Jäällä hiihtelyssä parasta onkin sen hitaus ja vapaus kun ei ole latua, jolla vaistomaisesti yrittää hiihtää nopeasti. Odotan silti innolla joko Sunisenselälle lähiaikoina tehdään ladut. Ne kulkevat Huhtiniemestä Voisalmeen ja Ruohosaaren ympäri.

Kolinuuron kierros

Kolilla on monia merkittyjä luontopolkuja. Yksi niistä on 3,5 kilometrin mittainen Kolinuuron kierros. Reitin lähtöpiste on luontokeskus Ukon luona osoitteessa Ylä-Kolintie 39, Lieksa. 

Kolinuuro on rotkolaakso Kolin huippujen kupeessa. Polku laskeutuu Kolilta alas laaksoon ja nousee Kolin kolmen huipun kautta takaisin ylös. Reitillä on suuret korkeuserot, suurimmillaan 112 metriä. Polun varrella on infotauluja, joissa kerrotaan Kolin geologiasta ja monipuolisesta luonnosta.

Viitta Kolinuuron kierrokselle.

Opastauluissa lukee muun muassa, että Koli on hyvä havainnollinen esimerkki muinaisten mannerlaattojen liikkeistä, vuorijonojen muodostumisesta ja mannerjäätiköistä. Kolin vanhimmat osat ovat syntyneet jo ennen kuin maapallolle tuli hapellinen ilmakehä. Polulla tallaillaan siis vuosimiljoonien halki...

Kolinuuron polulla.

Kiersimme reitin tammikuisena pakkaspäivänä. Puissa oli ohut pakkaslumihuntu ja metsä uinui sydäntalven untaan. Pakkasesta ja hiljaisuudesta huolimatta metsässä on tammikuussakin elämää lumessa olevista jäljistä päätellen. Tunnistin ainakin oravan, jäniksen ja ketun jäljet.

Kolinuuron polulla.

Kallioilla valui hienoja jäämuodostelmia ja jääpuikkoja. Polun varrelta löytyi muun muassa kivien väliin muodostunut jääpuikkoluola. Puikot olivat valtavan suuria.

Jääpuikkoluola.

Jääpuikot.

Uuron pohjalta katsottunakin Koli oli korkea ja hieno näky, vaikka se pilkotti puiden takaa vain osittain. Pian polku alkoikin jo kaartaa oikealle ja nousta takaisin ylös. Reitti jatkui Paha-Kolin, Akka-Kolin ja Ukko-Kolin kautta takaisin lähtöpisteeseen. 

Kolinuuron polulla.

Takaisin ylhäällä.

Lue myös: Kolin huippujen kierros

Kolin huippujen kierros

Kolilta avautuva kansallismaisema on monen suomalaisen sielunmaisemaa - niin myös minun. Minulle se merkitsee myös yhteyttä esi-isiin, sillä juureni ovat puoliksi Pohjois-Karjalassa. Voisin istua Kolin kallioilla tuntikausia vain ihailemassa horisonttiin asti jatkuvaa metsää ja Pielistä saarineen auringonnousuista ja -laskuista puhumattakaan.

Tässä jutussa kerron Kolin kolmesta huipusta: Ukko-, Akka- ja Paha-Kolista, joista kaksi ensimmäistä ovat saaneet nimensä entisaikojen jumalien mukaan. Varoitan jo etukäteen, että tiedossa on todennäköisesti hehkutusta ja ylisanoja, mutta se sallittaneen, sillä onhan kyseessä sentään Koli. 

Kuva: Kimmo Kauppi

Kolille pääsee osoitteella Ylä-Kolintie 39, Lieksa. Luontokeskus Ukon luota lähtee portaat tai polkureitti suoraan Ukko-Kolin huipulle, jonka korkeus on lähes kolme ja puolisataa metriä merenpinnasta. Kiipeämisen jälkeen eteen avautuu sileää valkoista kalliota ja maisema, joka saa Finlandia-hymnin soimaan päässä. On vihreää havumetsää ja sinistä vettä silmänkantamattomiin eikä horisontista edes aina erota missä maa loppuu ja taivas alkaa.

Ukko-Kolin maisemaa.

Eräänä helteisen heinäkuun yönä istuin Ukko-Kolilla pari tuntia vain kuunnellen aamuyön rauhaa ja seuraten auringonnousua. Usva liikkui alhaalla metsissä ja aurinko värjäsi noustessaan taivaan vaaleanpunaiseksi. Ilma oli lämpimän autereinen ja Pielinen aivan tyyni. Uusi hellepäivä oli valkenemassa.

Auringonnousu Ukko-Kolilta nähtynä.

Myös talvinen Koli on vaikuttava. Varsinkin talvi-iltojen sininen hetki on erityisen taianomainen. Auringon laskettua sininen rauha ympäröi hetkeksi luonnon maagiseen hämärään ennen illan tummumista yöksi. Pakkasen kiristyessä saattaa kuulua puiden pauketta ja Pielinenkin voi paukkua jäätyessään. Runsaslumisina talvina puut nuokkuvat tykkylumen alla.

Sininen hetki Ukko-Kolilla.

Muutaman sadan metrin päässä Ukko-Kolista on Akka-Koli. Ukko-Kolilta maisema avautuu itään ja Akka-Kolilta lisäksi etelään ja länteen. Kesällä auringonnousu näkyy parhaiten Ukko-Kolilla ja talvella Akka-Kolilla.

Seurasin auringonnousua Akka-Kolilla tammikuisena pakkasaamuna. Ensin taivaanranta värjäytyi punertavaksi ja sen jälkeen oranssi valopallo nousi hitaasti horisontin yläpuolelle. Liikkeen pystyi suorastaan näkemään. Puut seurasivat niille jokapäiväistä näytöstä hiljaa kuuran kuorruttamina. Hiljaiseksi näky veti myös ihmisen...

Auringonnousu Akka-Kolilta nähtynä.

Akka-Kolin huippu.

Akka-Kolin länsipuolella on karunkaunis Hiljaisuuden temppeli, jossa pidetään muun muassa häitä ja hartauksia. Sen yksinkertainen puinen risti sopii täydellisesti ympäröivään maisemaan. Talvella hiljaisuus korostuu entisestään.

Hiljaisuuden temppeli.

Noin sadan metrin päässä Akka-Kolista on Paha-Koli, jonka historia on nimensä mukaisesti synkkä. Se on ollut muinoin käräjäpaikka, jossa rikollisia on työnnetty kalliojyrkänteeltä alas. Tuomio on ollut kohtalon käsissä: jos tuomiolla ollut selvisi pudotuksesta hengissä, hän oli syytön. Kuollut oli selvästi syyllinen. On pysäyttävää ajatella, että näin upea maisema on merkinnyt monille kuolemaa.

Paha-Kolin maisemaa idän suuntaan.

Paha-Kolin maisemaa etelän suuntaan.

Kolin huippujen kierros on noin puolitoista kilometriä. En tiedä Suomesta toista retkikohdetta, jossa niin lyhyelle matkalle mahtuu näin henkeäsalpaavan kauniita maisemia. Kolin ympäristöstä löytyy myös monia muita merkittyjä reittejä, joista pisin on 60 kilometrin kierros Herajärven ympäri.

Kolin kansallismaisemaa.

Kolilla kierrellessä on helppo ymmärtää miksi entisaikojen ihmiset ovat pitäneet sitä pyhänä paikkana ja jumalien asuinsijana. Pilvien ollessa matalalla Koli tuntuu yltävän taivaaseen asti ja kirkkaalla säällä horisontti näyttää jatkuvan äärettömiin. Ukonilma Kolin laella olisi varmasti vaikuttava kokemus...

Tiesittekö muuten, että Kolin nimenä on vanhoissa kartoissa Mustarinta? Sen on tulkittu olevan kiertoilmaus karhusta, sillä Ukko-Kolilla on karhun pään muotoinen lohkare. Nimi on voinut viitata myös kaskenpoltosta mustuneisiin rinteisiin. Koli -nimen taas on arveltu juontavan juurensa karjalan kielen kaljua tarkoittavasta sanasta viitaten paljaisiin kallionlakiin. Toisen teorian mukaan nimi tulee kalliohalkeamaan pudotettujen uhrilahjojen kolinasta.

Kolin kansallismaisemaa.

Leppälahden venevajat

Leppälahdessa ja Malonsalmessa Imatralla on vanhoja venevajoja. Osa vajoista on hyväkuntoisia, mutta jotkut lähinnä lautakasoja. Ränsistyneissäkin vajoissa on silti oma viehätyksensä. Kävin kuvaamassa vajoja talvisena sunnuntaina kun pakkanen oli koristellut vajat ja laiturit jäätaiteella.

Venevajoja.

Jokaisessa veden kanssa kosketuksissa olevassa seinässä ja laiturissa roikkui jäätä mitä erilaisempina muodostelmina: puikkoina, pisaroina, helminä... Ei niitä voinut kuin ihmetellen ihailla ja yrittää tallentaa niiden kauneus kameralla. Aurinko paistoi matalalta, joten sen valo ei yltänyt kaikkiin kuvauskohteisiin.

Venevajojen tulevaisuus on puhuttanut Imatralla. Huonokuntoisia koppeja on purettu kylpylöiden läheisyydessä, sillä rantoja on haluttu siistiä matkailijoita varten. Nämä hieman syrjemmässä sijaitsevat vajat ovat saaneet vielä olla paikoillaan.

Mietin vain, miksi siistiminen tarkoittaa usein vanhan purkamista? Jos venekopit kunnostettaisiin, ne olisivat vain iloksi silmälle. Tietysti se on kustannuskysymys... Mutta mitä olisi vaikkapa Vanha Porvoo ilman idyllisiä ranta-aittoja?

Minulle tulee venevajoista mieleen aina meri ja saaristo. Sen takiakin Imatran venevajat ovat mukava näky täällä sisämaassa. Koppien ympäristössä vain on kaikenlaista romua, joten alue siistiytyisi paljon jo sillä, että roskat kuljetettaisiin pois.

Lue myös: Malonsaari