Metsä on keskeisessä osassa suomalaista kansanperinnettä. Sitä on kunnioitettu ja pelätty, sillä metsä oli esi-isillemme suojan, ruuan ja työvälineiden antaja. Sen kanssa piti olla hyvissä väleissä, mihin pyrittiin erilaisin taikauskoisin menetelmin. Myös käsitys metsänpeitosta kumpusi tuosta pelonsekaisesta kunnioituksesta luontoa kohtaan ja uskosta sen yliluonnollisiin voimiin.
Ennen vanhaan uskottiin, että metsässä asui maan ja metsän väkeä kuten
haltijoita ja maahisia. Jotkut näistä olennoista olivat ihmiselle
ystävällisiä, mutta osa arvaamattomia - jopa vihamielisiä. Vihamieliset
olennot saattoivat lumota tai eksyttää varomattoman kulkijan, mikä
tarkoitti metsänpeittoon joutumista.
Metsänpeittoon joutuneen sanotaan olevan tietynlaisessa välitilassa, jossa hän ei ole läsnä meidän maailmassamme, mutta ei tuonpuoleisessakaan. Hän on kuin lumottu, eikä osaa paikallistaa sijaintiaan, vaikka olisi tutulla polulla tutussa metsässä. Yhtäkkiä maisema vain alkaa näyttää vieraalta, lintujen laulu ja tuuli vaimenevat, aurinko ei ole oikeassa suunnassa ja aika tuntuu pysähtyneen. Kulku ei johda mihinkään ja olo on omituinen ja vieras.
Lumouksen valtaan joutunut kulkija saattaa joko jähmettyä paikoilleen
tai kiertää kehää löytämättä polkua tai tuttua maisemaa. Veteen
katsoessa kaikki näkyy hänelle ylösalaisin ja päinvastoin kuin meidän
maailmassamme. Myös oikea ja vasen puoli ovat vaihtaneet paikkaa. Kaiken lisäksi metsänpeittoon joutunut on muille ihmisille ja etsijöilleen näkymätön, ja hän on saattanut jähmettyä esimerkiksi kiven tai kannon muotoon.
Metsänpeitosta saattoi vapautua yhtäkkiä itsekseen ja huomata taas tunnistavansa maisemat ja olevansa "tässä maailmassa". Lumouksesta vapautumiseksi pystyi myös tekemään taikoja. Yksi vapautumiskeino oli kääntää vaatteet nurin päin ja toinen katsoa metsää ilmassa kulkevan puunjuuren alitse. Lisäksi joillakin tietäjillä sanottiin olevan taito sitoa metsän voima ja päästää metsittynyt vapaaksi.
Metsänpeittoon saattoi joutua ihmisten lisäksi myös kotieläimiä tai
ihmisen mukana olevia esineitä. Jos metsään kadonnutta ei löydetty tai
hän ei ollut palannut takaisin kolmessa päivässä, hänen katsottiin päätyneen metsänpeittoon ja "metsittyneen". Joskus metsänpeittoon kadonneiksi epäiltyjä ihmisiä saatettiin jopa kuuluttaa kirkossa, minkä uskottiin rikkovan lumous.
Joidenkin uskotaan kadonneen metsänpeittoon iäksi. Peitosta vapautuneenkaan ei ajateltu tulevan enää täysin
ennalleen, vaan hänelle jäi
vapautumisestaan huolimatta ainainen kaipuu metsään kuten Leena Krohnin kirjassa "Metsänpeitto - kertomus kadonneista" kerrotaan:
"Siksi hän oli erilainen kuin muut, koska metsä oli kääntänyt häneltä silmät. Hän näki edessäpäin sen mikä oli takana ja takanapäin sen mikä oli edessä. Mikä toisille oli korkeaa, se hänelle oli matalaa, mikä toisista turhaa, se hänestä taas tärkeää, ja sen mitä ihmiset maailmassa kiihkeimmin havittelivat hän näki vähäarvoisemmaksi kuin rahkasammalen ja suoveden."
Nykytietämyksen mukaan metsänpeittoa ei ole olemassa, vaan kyseinen eksyksissä olemisen tunne selitetään normaalilla eksymisellä ja verensokerin laskulla tai muilla diabeteksen oireilla kuten heikotuksella ja sekavuudella.
Mene ja tiedä sitten mikä on totuus... Itsestäni on kiehtovaa ajatella, että metsässä on taikaa ja ihmisille näkymättömiä voimia. Mitään metsänpeittoon viittaavaa en silti ole kokenut. Jos blogiini eksyy joku metsän eksyttämä, olisi kiinnostavaa kuulla millainen kokemus se oli!
