19.4.2020

Tuulimyllyn luontopolku


Huttulan tuulimylly.
Huttulan kylän kentältä Lemillä alkaa kaksi rengasreittiä, joista toisesta kirjoitin jo aiemmin postauksessa Repovuoren luontopolku. Toinen eli viiden kilometrin mittainen Tuulimyllyn polku kulkee alkumatkan samaa reittiä, mutta eroaa Nuorakallion laella eri suuntaan. Polkujen yhteisellä alkumatkalla on muun muassa havumaja, vanha kiviaita ja Nuorakallio, jossa kasvaa harvinaisia kalliokieloja. Kalliolta reitti laskeutuu peltomaisemiin.

Vanhaa kiviaitaa.
Nuorakallio.
Peltomaisemien jälkeen Tuulimyllyn polulla ylitetään Mikkelintie ja jatketaan metsätiellä ja -poluilla lähelle Löytänä-järveä, joka pilkottaa reitille puiden lomasta. Vesinäkymien jälkeen polku jatkuu metsässä seuraaviin peltomaisemiin asti. Siniset reittimerkit osoittavat kiertämään pellonlaitaa, jonka jälkeen ylitetään oja puista siltaa pitkin. Sen jälkeen noustaankin jo komealle Tuulimyllyn mäelle!

Löytänä-järvi.
Silta ojan yli.
Kallioisen kumpareen päällä komeileva tuulimylly on rakennettu vuonna 1853, eli se on seissyt paikallaan jo yli 160 vuotta! Vuosien tuulet näkyvät valitettavasti tuulimyllyn kunnossa, ja tänä keväänä siinä oli näköjään entisöinti meneillään, sillä myllynlapojen tilalla oli rakennusteline. Olemme kiertäneet tämän reitin edellisen kerran muutama vuosi sitten, ja silloin siivet olivat vielä paikoillaan. Löysin silloin ottamani valokuvan myllystä tämän postauksen ensimmäiseksi kuvaksi. Ei mylly pahalta näytä siivetönnäkään, mutta toivottavasti historiallinen mylly saadaan kunnostettua.

Huttulan tuulimylly.
Tuulimyllyn koneisto.
Myllyn ovi ei ollut lukossa, joten kurkistimme varovasti sen sisälle. Katossa näkyi hieno koneisto, joka on säilynyt hyvässä kunnossa tai sitten uusittu. Tuulimyllyn mäeltä opasteet johdattavat kylätielle ja sieltä taas metsään. Loppumatka kuljetaankin metsämaisemissa Mikkelintien ylitykseen saakka. Takaisin Huttulan kentälle tullessa voi vaikka nauttia eväät kentän laidalla olevassa korkeassa kodassa. On vähän hassua, että kota on reitin alku-/loppupisteessä eikä reitin varrella, mutta kyllä näin komeassa kodassa kelpaa silti tulistella.

Huttulan kentän kota.

12.4.2020

Suuren Pyhäkalan linnavuori


Melkkolan kylässä Lappeenrannassa kohoaa korkea kalliomäki, jonka epäillään olevan muinaslinna. Linnavuori sijaitsee Suuri Pyhäkala -järven rannalla, ja se on pienehkö, mutta jyrkkäseinäinen. Vuorelle mennessä sille kannattaa suunnata luoteesta, jossa rinteet ovat loivimmat. Kallioseinämien suunta selviää hyvin maastokartasta, johon ne on merkitty isoiksi / ylipääsemättömiksi jyrkänteiksi.



Kävimme linnavuorella pääsiäisenä aurinkoisen sään innostamina. Saapuessamme vuorelle metsän läpi luoteissuunnasta, ensimmäisenä vastaan tuli kivikasa, jonka epäillään olevan joko linnavuoren puolustamiseen tehdyn muurin jäänteet tai sitten lapinraunio. Muutamalla muulla linnavuorella käyneenä tämä paikka vertautuu mielestäni hyvin niihin, eli mielestäni tätäkin on käytetty pako- ja puolustautumistarkoituksiin muiden muinaslinnojen tavoin.



Linnavuoren laelta avautuu hienot näkymät Suurelle Pyhäkalalle! Puiden välistä pilkotti juuri jäästä vapautunut järvi ja kauniit metsämaisemat. Maisemaa katsellessa ja pääsiäisen vuoksi mieleeni tuli perinne, jossa kylissä oli ennen vanhaan tapana kokoontua polttamaan pääsiäisvalkeita kylän korkeimmille paikoille. Näinköhän tämänkin vuoren laella ovat muinoin loimunneet pääsiäistulet?




5.4.2020

Kirjaesittelyssä Pentti Linkolan elämäkerta


Pentti Linkola oli kenties aikamme viimeinen suuri ajattelija ja ihmisten herättelijä. Hänen mielipiteensä olivat kärkeviä ja monet syyttivät häntä ihmisvihaajaksi. Itse ajattelen, että hän ei vihannut ihmisiä, vaan hän vain rakasti luontoa enemmän. Jyrkillä mielipiteillään hän yritti saada ihmiset havahtumaan nykyisen elämäntapamme kestämättömyydestä ja jatkuvan kasvupyrkimyksen mielettömyydestä. Kun tänään kuulin Linkolan kuolemasta, tuntui kuin suuri, vanha ja viisas puu olisi kaatunut.

Eniten arvostan Linkolassa sitä, että hän eli niin kuin opetti: vaatimattomasti ja raskasta fyysistä työtä tehden. Hän oli kalastaja, ornitologi, kirjailija, toisinajattelija ja luonnonsuojelija, joka eli pienessä mökissä ja tienasi elantonsa kalastamalla. Hänen uppoutuminen työhönsä ja harrastuksiinsa oli hämmästyttävää. Kalaan lähdettiin säällä kuin säällä ja lomareissu tarkoitti retkeä Ahvenanmaan ympäri - soutuveneellä! Nuorena lintuja rengastaessaan Linkola vietti touko-kesäkuussa enemmän aikaa puussa kuin maassa, vaikka hänellä oli korkeanpaikankammo! Korkein puu, johon intohimoinen ornitologi kiipesi, oli 31-metrinen mänty.

Riitta Kylänpään kirjoittama Pentti Linkola - ihminen ja legenda* voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2017 - eikä suotta. Kirja kertoo Linkolan vaiherikkaan elämäntarinan lapsuudesta koko Suomen kansan tuntemaksi ajattelija-kalastajaksi. Luin kirjan parissa päivässä, sillä kiinnostavasti kirjoitettu elämäntarina tempaisi minut mukaansa heti nuoruusvaiheesta, jolloin hurjat luontoretket alkoivat. Keväällä muuttolintujen saapuessa Pentin koulunkäynnistä ei tahtonut tulla mitään, kun hän suihki pyörällään lintupaikasta toiseen, ja silloin kun hän ei juossut lintujen perässä, hän onki tai virvelöi.

Linkolan omistautuneisuutta kuvaa myös hänen ruokavalionsa. Pentin kiertäessä Suomea polkupyörällä, hän ei malttanut pysähtyä edes syömään. Hänellä oli pyöränsarvessa reikäleipä, josta hän mursi paloja polkiessaan. Vettä hän joi ojista, soista ja järvistä. Kalastusretkillään hän söi raakoja kuoreita ja muita pikkukaloja heti tuoreeltaan kokonaisina! Vanhojen haukien syömistä ei suositeltu niiden sisältämän elohopean takia, mutta niitäkin hän söi jatkuvasti. Vuonna 1972 Linkola osallistui Työterveyslaitoksen elohopeatutkimukseen ja hänen hiuksistaan mitattiin valtakunnan ennätysmäärä metyylielohopeaa.

Mielestäni kiinnostavinta Linkolan elämäkerrassa oli hänen huimapäisten retkiensä kuvaus, mutta uskon että moni lukee mielenkiinnolla Pentin lapsuusajasta, jossa kuvataan helsinkiläisten sivistyneistöpiirien elämää 30- ja 40-luvuilla. Linkolan isä oli Helsingin yliopiston rehtori ja kasvitieteen professori ja hänen äitinsä laborantti. Pentin nuoruuden tuttavapiiri koostui 60-luvun kulttuurivaikuttajista, ja kirjassa vilisee tunnettuja nimiä Pekka Tarkasta Pentti Saarikoskeen. Linkola järjesti kotonaan vuosittain kevään muuttolintujen kunniaksi Kurkijuhlat, joissa vieraili biologeja, kirjailijoita, toimittajia, muusikoita ja muuta kulttuuriväkeä.

Elämäkerrassa kerrotaan myös miten Linkola tapasi vaimonsa Aliisa Lummeksen ja miten liitto päättyi myöhemmin eroon. Pentin ja Aliisan kahden tyttären lapsuutta kuvaillaan tarkasti, mutta epäselväksi jää, millaiset välit Linkolalla oli lapsiinsa heidän aikuistuttuaan. Kaiken kaikkiaan Linkola eli uskomattoman ja asialleen omistautuneen elämän, jossa hän toteutti ihanteitaan vimmaisesti. Hän koki luonnon ja metsien tuhoutumisen ja lintujen vähenemisen niin henkilökohtaisesti, että se aiheutti hänelle masennusta. Vuonna 1995 Linkola perusti Luonnonperintösäätiön, joka ostaa lahjoitusvaroin luonnonalueita ja rauhoittaa ne pysyvästi.

Pentti Linkola - ihminen ja legenda.
”Kasvun sijaan talouden pitäisi antaa romahtaa. Mitään talouskasvun kaltaista ei olisi saanut olla 1950-luvun jälkeen. Elintasomme ylittää kaikki järjelliset mitat, ja se pitäisikin pudottaa pieneen osaan nykyisestä.” -Pentti Linkola


Kirjaa Pentti Linkola - ihminen ja legenda myydään muun muassa Adlibriksessä*.