19.5.2020

Kirjaesittelyssä Metsä meidän jälkeemme

Sisältää mainoslinkin. Se on merkitty tähdellä*.

Vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Metsä meidän jälkeemme*, joka on metsäkirja uudelle sukupolvelle. Kirjassa metsäpoluilla kuljetaan sekä metsäammattilaisten ja tutkijoiden että tavallisten metsänkäyttäjien kanssa. Kirja johdattaa lukijan läpi suomalaisen metsän, joka ympäröi meitä, mutta joka on aivan erilainen kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten. Kirjan alussa kurkistetaan myös kauas menneisyyteen, jossa aarniometsien Suomi vaikuttaa lähes paratiisilta:

"Jääkauden jälkeen Suomen alueella eli pitkään niin vähän ihmisiä, ettei heidän vaikutuksensa metsissä juuri näkynyt. Rautakauden loppupuolella 1100-luvulla Suomessa asui arviolta 50 000 henkeä. Vielä tuolloin metsät olivat jykeviä ja maata peitti lähes kauttaaltaan aarniometsä."

Metsä meidän jälkeemme näyttää nykyisten talousmetsien ja luonnontilaisten metsien eron. Olemme talousmetsien ympäröimiä, eikä ainakaan moni Etelä-Suomessa asuva ole koskaan nähnyt vanhaa, täysin luonnotilaista metsää. Kirjan mukaan on arvioitu, että Suomen maapinta-alasta on luonnontilaista metsää enää 2,9 prosenttia, mikä hämmästytti ainakin minua. Myös ajatus siitä, että metsän muuttuessa nuoremmat sukupolvet eivät enää edes huomaa mitä heiltä uupuu, on havahduttava.

Teoksessa pohditaan, millainen suomalainen metsä voisi tulevaisuudessa olla. Jätämmekö jälkeemme ainoastaan hakkuuaukeita ja ns. puupeltoja eli istutettuja puurivistöjä vai voisimmeko korvata avohakkuut jatkuvan kasvatuksen menetelmällä? Yksi mahdollisuus on kehittää toimintoja, joilla metsällä voi tienata puita kaatamatta. Tällä hetkellä lähes ainoita keinoja tienata metsällä kaatamatta puita on suojella se. Metsän kaatamisen ja suojelemisen välimaastoon mahtuu kuitenkin monenlaista ansaintakeinoa, kuten luontomatkailun kehittämistä tai luonnontuotteiden, kuten marjojen, koivunmahlan tai kuusenkerkkien myyntiä.

Kirjan kuvat ovat kauniita ja dramaattisia. Teoksen kannessa oleva kuva metsän keskellä olevasta hakkuualueesta on kuin ihmisen sormenjälki! Kirjassa olevat metsäaiheiset kaunokirjallisuuden lainaukset ovat kiva lisä. Metsät ja metsätalous ovat Suomessa sen verran kiistelty aihe, että kirjoittajilta on vaadittu rohkeutta kirjoittaa tämä teos. Metsistä on kynäilty ja tullaan kirjoittamaan loputtomasti, mutta tämä teos on yksi helmi metsäkirjojen moninaisessa joukossa.




12.5.2020

Sinisellä Saimaalla, osa 2


Uusi veneilykausi on juuri aluillaan, ja muistin virkistykseksi selailin viime kesän kuvia Saimaalta. Tuskin koskaan tulee lähdettyä vesille harmaalla sadesäällä, joten kuvat ovat väritykseltään selvästi sinivoittoisia. Talven aikana jopa ehtii unohtaa sen, miten sininen Saimaa kirkkaina poutapäivinä onkaan! Onneksi tunnelmia voi tallettaa valokuviin.




Seilaamme läntisellä Pien-Saimaalla, joka sopii hyvin sunnuntaiveneilijöille, sillä välimatkat ovat siellä Suur-Saimaata lyhyemmät, ja sopivan matkan päässä on monia retkikohteeksi sopivia saaria. Ruohosaaren laavu on yksi hyvä kohde, mutta vielä enemmän pidän kallioisista rannoista, joita on muualla Ruohosaaressa sekä esimerkiksi Naurissaaressa ja Ristisalmensaarissa.




Nämä samat Saimaan selät ovat kesällä ja talvella kaksi aivan erilaista maailmaa. Kesällä tuntuu utopistiselta, että puolen vuoden päästä järvi on paksun jään peitossa, kun taas talvella hiihtäessämme näitä samoja reittejä, kesän vapaa vesi tuntuu kuin kaukaiselta unelta. Suomen vuodenaikojen vaihtelu on upea asia!





Lue myös: Sinisellä Saimaalla

3.5.2020

Säänjärven retkipolku, osa 2


Kiersimme Säänjärven retkipolun ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, ja tänä keväänä kävelimme reitin uudestaan. Polku ja maisemat olivat pysyneet muuten samoina, mutta reitille oli tehty kivoja rasteja sen varrella olevista näytävyyksistä. Lähdimme taas liikkeelle Säänjärven entisen koulun luona olevalta parkkipaikalta opasteiden osoittamaan suuntaan. Ennen lähtöä otin puhelimeeni kuvat reitin opasvihkosta, joka oli lähtöpaikan infotaululla. Siitä oli kiinnostavaa lukea eri rastien selitykset.

Vanha lato.
Valkjärven lintutorni.
Reitin varrella oleva lintutorni, vanha lato, kota ja laavu olivat kaikki edelleen paikoillaan. Jopa valtava muurahaiskeko oli saanut kasvaa rauhassa ja oli nyt entistä suurempi! Muurahaiset olivat vielä horroksessa, joten pesän vieressä pystyi olemaan kuvattavana, jotta sai mittakaavaa sille, kuinka suuri keko on. En muista ennen nähneeni yhtä korkeaa kekoa!

Kuva: Kimmo Kauppi.
Säänjärven retkipolun kota.
Retkipolun kiinnostavin rasti on mielestäni piilukivet. Edellisellä kerralla ohitimme nämä siirtolohkareet kiinnittämättä niihin tarkemmin huomiota, mutta nyt rastin ja tikkaiden ansiosta heräsi kiinnostus tutkia niitä lähemmin. Reitin opasvihkossa kerrotaan, että järkäleet ovat saaneet kutsumanimensä siitä, että ne ovat toimineet muinoin kyläläisten piilopaikkana. Nyt toiselle kivelle oli tehty tikkaat ja toisen kiven jyrkällä seinämällä sai kokeilla kalliokiipeilyä, sillä siihen oli kiinnitetty köysi.

Piilukivet.
Kuva: Kimmo Kauppi.
Retkipolku kiertää Valkjärven, mutta varsinainen järvimaisema näkyy reitillä vasta aivan loppumatkalla. Järven rannassa on jykevä hirsilaavu ja pieni uimaranta. Säänjärven kylän sivuilla kerrotaan, että rannassa olevalla veneellä saa lähteä souturetkelle. Polun opasvihkossa infotaan, että vaikka järvi on pieni, siinä elää sen pienuuteen nähden hyvin monta eri kalalajia.

Valkjärvi.
Valkjärven laavu.