Pakurikääpä

Pakurikääpä on koivun lahottajasieni, joka muodostaa puunrunkoon hiilenmustia, epämääräisen muotoisia pahkuroita eli pakureita. Se alkaa kasvaa puun vioittuneeseen kohtaan, kuten pakkasen aiheuttamaan halkeamaan. Pakuri on helppo tunnistaa mustasta murenevasta kuoresta ja kanelinruskeasta sisuksesta.

Pakuri on voimakas adaptogeeni eli se sisältää lukuisia terveyttä edistäviä ainesosia. Sitä on käytetty jo vuosisatojen ajan muun muassa Venäjällä, Itä-Euroopassa ja Kiinassa. Suomessa pakuria käytettiin sota-aikana kahvin ja teen korvikkeena ja siitä tehtyä juomaa kutsuttiin tikkateeksi.

Pakurikääpä.

Tutustuin pakurikääpään vasta muutama vuosi sitten, mutta se on jo saanut minut koukkuunsa. Keitän pakuriteetä vähintään viikoittain, joskus jopa päivittäin. Keräämme ja kuivatamme pakuria kesällä mökillä koko talven tarpeiksi. Teen maku tuo aina mieleen metsän ja mökkitunnelman vaikka keskellä talvea.

Pakurikääpä jatkaa kasvuaan irrotuksen jälkeenkin.

Pakuri irtoaa puusta melko helposti kun sitä kopauttaa vaikkapa kirveellä. Sen jälkeen se kannattaa lohkoa pieniksi paloiksi ja kuivattaa auringossa tai saunassa, jos ei omista kuivuria. Itse kuivatan pakurinpalat ilmavasti tarjottimella auringonpaisteessa ja laitan ne yöksi saunaan kun se on saunomisen jäljiltä lämmin. Kimpaleiden koosta riippuen ne kuivuvat vuorokaudessa tai kahdessa. Hyvin kuivattuna ja kuivassa paikassa säilytettynä pakuri säilyy vuosia käyttökelpoisena.

Pakuria kuivumassa.

Pakuriteetä tehdään keittämällä muutamaa pakurinpalaa kattilallisessa vettä. Lähdeveteen keitettynä tee on kaikkein parasta, jos lähdevettä vaan on saatavilla. Keittoaika voi vaihdella vartista pariin tuntiin. Mitä pidempi keittoaika, sitä enemmän tehoaineita paloista liukenee. Keitettyjä pakureita säilytetään jääkaapissa ja niitä voi keittää kolmesta viiteen kertaa ennen kuin niiden koostumus laimenee. Valmiin teen voi maustaa esimerkiksi hunajalla, sitruunalla tai inkiväärillä.

Pakurikääpä - Opas lääkinnällisten sienten maailmaan.

Pakurikääpä valittiin vuonna 2013 vuoden rohdoskasviksi. Huomioitavaa on, että sen kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, vaan siihen tarvitaan maanomistajan lupa.

Eniten tietoa pakurista olen saanut Jaakko Halmetojan kirjasta Pakurikääpä - Opas lääkinnällisten sienten maailmaan.

Vierumäen luontopolku

Suomen urheiluopistolla Vierumäellä on monipuoliset ulkoilu- ja liikuntamahdollisuudet. Olen käynyt Vierumäellä kolme kertaa ja jokaisella kerralla on tullut muun liikunnan lisäksi käveltyä Valkjärven ja Ahvenlammen kiertävä noin neljän kilometrin luontopolku, josta kerron tässä postauksessa.

Polulle pääsee monesta kohtaa, mutta hyvä lähtöpiste on vaikkapa Valkjärven ranta. Siitä polku lähtee seurailemaan rantaa ja jatkuu harjumaisemiin Suurijärven ja Ahvenlammen välille. Suurijärven rannassa avautuu hieno maisema.

Suurijärvi, Vierumäki.

Polku nousee muutamassa kohdin harjun päälle ja parhaimmillaan molemmin puolin näkyy vettä. Harjuosuuden jälkeen luontopolku jatkuu Ahvenlammen rantaa myötäillen. Matkalla on myös pieni suoalue.

Vierumäen luontopolku keväällä.

Vierumäen luontopolku talvella.

Keväällä bongasimme polun varrelta korvasieniä. Huomasin myös monessa koivussa kasvavan pakurikääpää. Vierumäen Scandic-hotellin aamupalalla on tarjolla pakuriteetä, joten mietin onkohan se ihan alueen omista puista peräisin.

Korvasieni.

Polun varrella on kysymystauluja, joissa on hauskoja luontoaiheisia kysymyksiä. Kysymysten oikeat vastaukset ovat nähtävissä urheiluhallilla, mutta nopeampaa on googlata, jos jostakin vastauksesta ei ole varma.

Ahvenlammen kierroksen jälkeen polku palaa Valkjärvelle, joka on pieneksi järveksi hyvin syvä ja jyrkkärantainen. Valkjärven ja Suurijärven yhdistää puro, jonka ylitse on tehty kaunis kaarisilta. Valkjärvessä olisi hyvä uida ja rannassa on hyppytornikin, mutta uinti sai keväällä ja talvella jäädä.

Viimeisimmälle Vierumäen reissullemme nyt tammikuussa olimme ystäväni kanssa suunnitelleet lumikenkäilyä. Lumikengille ei kuitenkaan ollut tarvetta, sillä lunta oli vain nimeksi. Onneksi kenkäily ei sentään vaihtunut kumisaappailuun vaan saimme kävellä lumimaisemissa.

Vierumäen luontopolulla.

Sydäntalven tunnelmia

Tammikuun lopussa luonnossa eletään sydäntalven aikaa. Luonto on levossa, vaikka pinnan alla tapahtuu; vesi virtaa jokien jääkannen alla ja lumessa näkyy metsäneläinten jälkiä. Tämä tammikuu on ollut harvinaisen kylmä, mutta eilen sää lauhtui ja ennusteiden mukaan pysyy lauhana ainakin kuunvaihteeseen.

Kovimmilla pakkasilla en tarennut valokuvaamaan, mutta heti sään lauhduttua oli kaivettava kamera esiin ja käytävä ikuistamassa lumista luontoa. Hitaasti virtaavat pienet joet ovat jään ja lumen peittämiä, mutta koskien kohdalla joet ovat pysyneet sulana paukkupakkasillakin. Alla olevassa kuvassa virtaa Sarvijoki Melkkolan kylässä. Lumikuorrutteiset puut ja sula joki ovat kuin sadusta.

Tammikuinen Sarvijoki.

On hyvä, että Etelä-Suomeenkin saatiin vihdoin lumipeite. Lumi on monen kasvin ja eläimen suoja ja saimaannorpan kuuteille suorastaan välttämätön. Puissa oleva lumi eristää ääntä, joten luminen metsä on hiljainen ja tunnelma pehmeä ja harras.

Huurre ja lumikiteet muodostavat kauniita kuvioita rantakiviin. Sanotaan, että kahta samanlaista lumihiutaletta ei voi syntyä. Se on helppo uskoa kun tutkii lähemmin vaikka tässä kuvassa olevia lumisulkia ja -tähtiä.

Tammikuisen illan sininen hetki on varmasti pysähtyneintä aikaa, jota luonnosta voi löytää. Järvi on peittynyt paksuun jäähän ja rantakaislikko nuokkuu lumen alla. Kuun valossa ihminenkin näkee kulkea talviyössä ja kuunnella hiljaisuutta.

Tammikuun kuutamo.

Järven tarina -elokuva

Suomen metsistä ja niiden eläimistä kertova Metsän tarina -elokuva oli menestys. Todennäköisesti myös sen sisarteos Järven tarina nousee samanlaiseen suosioon. Molemmat ovat Matila Röhr Productionsin tuotantoa ja ylistys suomalaiselle luonnolle.

Kävin katsomassa Järven tarinan, kun ulkona paukkui yli 20 asteen pakkanen. Elokuvan mukana oli ihana sukeltaa suliin vesiin kun ulkona kaikki Saimaan suuria selkiä myöten on jäässä. Elokuva tempaisi mukaansa heti ensi hetkistä alkaen ja piti otteessaan loppuun asti. Elokuvan kesto on 1 tunti 16 minuuttia.

Järven tarinan pääosassa ovat järvet ja niiden eläimet hyönteisineen. Ihminen ei kuulu kuvaan. Veden kiertokulku ja vuodenaikojen vaihtelu kuljettavat elokuvaa Antti Tuurin kirjoittaman tarinan ja Panu Aaltion säveltämän musiikin siivittäminä. Samuli Edelmann on nappivalinta kertojaääneksi!

Elokuvaa on kuvattu eri puolilla Suomea Raaseporista Inariin, ja Saimaa on siinä erityisen hyvin edustettuna. Ja Saimaaseen kuuluu tietysti erottamattomana osana saimaannorppa! Omat suosikkikohtani elokuvassa olivat norpan ja perhosen hauska kohtaaminen sekä majavien touhut. Kauneinta oli mielestäni virtaavan veden ylle talvella syntyvät jääsalit, joissa lumikannesta roikkuvat jäät ovat kuin kristallikruunuja.

Järven tarinassa suomalaiset tarut ja muinaisuskonnot heräävät henkiin. Pelkkien faktatietojen sijaan oli kiehtovaa kuunnella myös järvien mytologiaa, joka on muinaisille esi-isillemme ollut totta. Tarina alkaa Kiikunlähteellä ja päättyy tuohon samaan taianomaiseen paikkaan. Veden haltija on Vellamo ja hänen tyttärensä Ahitar syntyy lähteessä, kulkee jokien mukana, elää järvissä ja palaa sateena takaisin.

Järven tarina on kaunis, koskettava, myyttinen ja runollinen elokuva, jonka jokaisen suomalaisen soisi katsovan. Jos elokuvaa lähdetään viemään ulkomaille, Suomen luonto saa sielläkin varmasti ansaitsemaansa huomiota. Jos se lisäksi houkuttelee matkailijoita Suomeen, niin näinä aikoina se on hyvä asia. Mutta siinä on mielestäni myös varjopuolensa... Haluammeko tuotteistaa ainutlaatuisen järviluontomme? Meidän onneksemme syrjäinen sijaintimme ja vaihtelevat vuodenaikamme suojaavat rantojamme turistimassoilta, joten Välimeren rannoilta löytyvää massaturismin kaltaista matkailua ei järvillemme sentään pääse syntymään.

Järven tarina.

Lue myös: Kiikunlähde